And I would walk 500 miles
Niin se aika rientää enkä mä saa blogin puolella mitään aikaiseksi... Joulukuutakin mennyt jo melkein kaksi viikkoa, mitäs ihmettä? Mitään uutta rintamalla ei oikeastaan ole, ellei haaveilua ja lapsenkengissä olevia suunnitelmia lasketa. Pienellä yleislätinällä ajattelin kuitenkin blogia tänään täydentää.
Marraskuun lopulla tosiaan vietin muutaman päivän Lapissa, Levillä jos ihan tarkkoja ollaan. Blogia aloitellessa pyörittelin paljon aihetta, että tulisiko tänne juttua myös kotimaanmatkailusta... Päädyin myöntävään vastaukseen, koska muuten blogin jutut saattaisivat jäädä ajoittain todella vähäisiksi. Jos joku on aikaisempien merkintöjen kommentteja stalkannut niin saattaa tietääkin, että kotimaanreissuista on juttua ihan suunnitteluasteella.
Mutta eipä tulevasta sen enempää vaan siitä Levistä! Meikäläisen Lapinreissut ovat aina vähän kyseenalaisia, koska en ole kuin kerran kokeillut (ja sekin jäi yritykseksi) hiihtämistä enkä ole kuuna päivänä laskenut alas rinnettä muulla kuin pulkalla tai liukurilla, joten mitä meikäläinen yleensä lähtee hengaamaan toiselle puolelle Suomea? No, ihan vaikka sen luonnon ja lumen takia. Jotkut ehkä ovat tietoisiakin meiksin kävelyfetissistä ja kun täällä etelässä sataa vain ja ainoastaan vettä, oli ihanaa köpötellä menemään vaihteeksi oikeasti talvisissa maisemissa. Ja aikaisemmin kun en oikein ole edes suostunut harkitsemaan sitä mäenlaskua suksilla tai laudalla, niin nyt päätin että hitto, vielä jonain päivänä meiksi kokeilee! Eihän siitä nyt tule mitään jos sitten elämän ehtoopuolella pitäisi todeta, että jäi jokin noinkin itsestäänselvä juttu kokeilematta. Pitäisi vain ensin löytää joku tarpeeksi pitkäpinnainen, huumorintajuinen ja ymmärtäväinen tyyppi, joka jaksaisi meikäläistä opettaa ja tarpeentullen sitten kuskata päivystykseen kun onnistun katkaisemaan jalkani... Tällä oivalluksella oli osa syynsä siihen, että parinsadan metrin vapaapudotus (köyden varassa, urpot!!) ei ollut suurikaan ongelma niin mikä siinä sitten on, ettei voisi edes kokeilla laskettelua? Niinpä, elämän pieniä ristiriitoja.
Tämä reissu meni kuitenkin rauhallisemmissa (ja turvallisemmissa?) merkeissä. Luonnossa kävelyä, Sirkan kylässä kiertelyä, hyvää ruokaa ja noin. Koska meiksillä ei ole minkäänlaista itsekuria, shopauttelin itselleni reissusta keraamisen poronpään, joka on väriltään jotain bling bling hopeaa tai sinne päin. Koska porot parhaita. Nih. Ei kai siitä reissusta mitään sen suurempaa kerrottavaa ole, annetaan kuvien puhua puolestaan! Koska kyllä noissa maisemissa oli riittävästi aihetta lähteä pohjoiseen asti! Vähän meinaan erilaiset näkymät tuosta oman asunnon ikkunasta meinaan on...
Taisin Lontoon merkinnässä mainita, että innostuin postcrossingista! Jeejee, kai siitäkin voi nyt vähän kälättää kun kumminkin pelissä on erilaisia paikkoja, kulttuureja, ihmisiä, asioita... Ensimmäiset omat korttini ovat jo löytäneet perille ja uusia laitettu matkaan, mutta vielä pidetään meikäpoikaa jännityksessä kun oma postiluukku ei ole vielä kilahtanut. Jotenkin niin meikäläisen tuuria, että heti alkuun kortit jäävät minne hyvänsä ja saa odotella toooooooosi pitkään. No, ehkä sitten ensi viikolla... Aght! Hulluuden puolelle alkaa jo mennä kun on niin älytön tarve saada tietää, mistä se ensimmäinen kortti mahtaakaan tulla...
P.S. Facebook tiesi muistuttaa, että toissapäivänä tuli kuluneeksi vuosi siitä kun Uuden-Seelannin matkallamme saavuimme ensikertaa maan pääkaupunkiin Wellingtoniin! Voi herran pieksut miten tämä aika menee... Welligtonista olisi tehnyt mieli sanoa jotain järkevääkin, mutta en nyt oikein osaa... No, ehkä simppelisti kuten tässä olen itekseni todennut: jos Uusi-Seelanti olisi unelmien kumppani, niin Wellington olisi sen sielu. Nih.
Marraskuun lopulla tosiaan vietin muutaman päivän Lapissa, Levillä jos ihan tarkkoja ollaan. Blogia aloitellessa pyörittelin paljon aihetta, että tulisiko tänne juttua myös kotimaanmatkailusta... Päädyin myöntävään vastaukseen, koska muuten blogin jutut saattaisivat jäädä ajoittain todella vähäisiksi. Jos joku on aikaisempien merkintöjen kommentteja stalkannut niin saattaa tietääkin, että kotimaanreissuista on juttua ihan suunnitteluasteella.
Mutta eipä tulevasta sen enempää vaan siitä Levistä! Meikäläisen Lapinreissut ovat aina vähän kyseenalaisia, koska en ole kuin kerran kokeillut (ja sekin jäi yritykseksi) hiihtämistä enkä ole kuuna päivänä laskenut alas rinnettä muulla kuin pulkalla tai liukurilla, joten mitä meikäläinen yleensä lähtee hengaamaan toiselle puolelle Suomea? No, ihan vaikka sen luonnon ja lumen takia. Jotkut ehkä ovat tietoisiakin meiksin kävelyfetissistä ja kun täällä etelässä sataa vain ja ainoastaan vettä, oli ihanaa köpötellä menemään vaihteeksi oikeasti talvisissa maisemissa. Ja aikaisemmin kun en oikein ole edes suostunut harkitsemaan sitä mäenlaskua suksilla tai laudalla, niin nyt päätin että hitto, vielä jonain päivänä meiksi kokeilee! Eihän siitä nyt tule mitään jos sitten elämän ehtoopuolella pitäisi todeta, että jäi jokin noinkin itsestäänselvä juttu kokeilematta. Pitäisi vain ensin löytää joku tarpeeksi pitkäpinnainen, huumorintajuinen ja ymmärtäväinen tyyppi, joka jaksaisi meikäläistä opettaa ja tarpeentullen sitten kuskata päivystykseen kun onnistun katkaisemaan jalkani... Tällä oivalluksella oli osa syynsä siihen, että parinsadan metrin vapaapudotus (köyden varassa, urpot!!) ei ollut suurikaan ongelma niin mikä siinä sitten on, ettei voisi edes kokeilla laskettelua? Niinpä, elämän pieniä ristiriitoja.
Tämä reissu meni kuitenkin rauhallisemmissa (ja turvallisemmissa?) merkeissä. Luonnossa kävelyä, Sirkan kylässä kiertelyä, hyvää ruokaa ja noin. Koska meiksillä ei ole minkäänlaista itsekuria, shopauttelin itselleni reissusta keraamisen poronpään, joka on väriltään jotain bling bling hopeaa tai sinne päin. Koska porot parhaita. Nih. Ei kai siitä reissusta mitään sen suurempaa kerrottavaa ole, annetaan kuvien puhua puolestaan! Koska kyllä noissa maisemissa oli riittävästi aihetta lähteä pohjoiseen asti! Vähän meinaan erilaiset näkymät tuosta oman asunnon ikkunasta meinaan on...
Taisin Lontoon merkinnässä mainita, että innostuin postcrossingista! Jeejee, kai siitäkin voi nyt vähän kälättää kun kumminkin pelissä on erilaisia paikkoja, kulttuureja, ihmisiä, asioita... Ensimmäiset omat korttini ovat jo löytäneet perille ja uusia laitettu matkaan, mutta vielä pidetään meikäpoikaa jännityksessä kun oma postiluukku ei ole vielä kilahtanut. Jotenkin niin meikäläisen tuuria, että heti alkuun kortit jäävät minne hyvänsä ja saa odotella toooooooosi pitkään. No, ehkä sitten ensi viikolla... Aght! Hulluuden puolelle alkaa jo mennä kun on niin älytön tarve saada tietää, mistä se ensimmäinen kortti mahtaakaan tulla...
P.S. Facebook tiesi muistuttaa, että toissapäivänä tuli kuluneeksi vuosi siitä kun Uuden-Seelannin matkallamme saavuimme ensikertaa maan pääkaupunkiin Wellingtoniin! Voi herran pieksut miten tämä aika menee... Welligtonista olisi tehnyt mieli sanoa jotain järkevääkin, mutta en nyt oikein osaa... No, ehkä simppelisti kuten tässä olen itekseni todennut: jos Uusi-Seelanti olisi unelmien kumppani, niin Wellington olisi sen sielu. Nih.
Kommentit
Lähetä kommentti