Lentokenttärakkautta

Kiireisiä ihmisiä. Minä ensin –periaatteen pyhä kappeli. Tupla, ei vaan tripla, hinta keskinkertaisesta voileivästä. Aikataulut, jotka oikuttelevat ikuisessa murrosiässä. Sormet ristissä toivetta, ettei viime hetkellä tarvitse sittenkin juosta terminaalin toiselle laidalle tai etten huomaa vasta portilla lähtöajan kirmanneen useamman tunnin tulevaisuuteen.

Kaikessa on aina omat oikkunsa, vikansa, ongelmansa ja sairautensa, joihin ei ole vielä keksitty vastalääkettä. Vaikka lentokenttien hinnat riittävät pyöräyttämään silmät pois kuopistaan joka ikinen kerta, on lentokentillä oma paikkansa siinä mittaamattoman pitkässä luettelossa, jossa kerron jokaisen pienenkin seikan siitä miksi matkustelua rakastan.

Wellington, Uusi-Seelanti, meikäpojan ehdoton suosikkikenttä
Kuva © Mira

Kun on saanut liput kouraan, viskannut mahdolliset ruumaan menevät tavarat jonkun toisen huoleksi (sietääkin huolehtia…) ja räpiköinyt enemmän tai vähemmän tyylikkäästi turvatarkastuksesta läpi (piipakohan toi… olenkohan nyt ottanut pois kaiken olennaisen… ai niin nesteet esille… oho vesipullo unohtu käsilaukkuun…), voin sanoa matkan hauskan osuuden alkaneen. Vanhempani ovat aina paasanneet minulle, että lentokentällä kuuluu poikkeuksetta olla hyvissä ajoin ja ehdottomasti enemmin liian aikaisin kuin myöhään ja tämä seikka on iskostunut kallooni ehkä vähän turhankin syvälle. Jokainen reissu on tietysti yksilö. Lentokentälle saapumisen ajoitukseen vaikuttaa kaikki: määränpää, tavaran määrä, lennon lähtöaika, miten tuttu kenttä on kyseessä…

Myös Wellingtonista
Kuva © Mira

Jos karkeasti käydään luokittelemaan, olen niitä jotka eivät ole kentällä vain hyvissä ajoin vaan reippaasti hyvissä ajoin. Varsinkin koska kuljen kentälle lähes aina julkisilla, täytyy ottaa huomioon että busseilla ja junilla on aina omat kujeensa. Ja ei, tämä ei ole jossittelua. Marraskuussa lähtiessäni kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa valmiina aloittamaan kauan odotetun reissun Uuteen-Seelantiin alkoi HSL:n bussin joku-koje-en-nyt-käy-muistaen savuttamaan, jolloin koko bussilastillinen lapattiin pihalle lumiseen, aamuöiseen tienvarteen odottamaan korvaavaa yhteyttä. Ennemmin pelaan varman päälle kuin koettelen onneani.

Niin ikään Wellingtonista, tämä kuva päätyi myös Kouvolan Sanomiin...

Sitä paitsi nautin lentokentän tunnelmasta. Parhaimmillaan kentät ovat varhain aamulla, kun ihmisiä on paljon liikkeellä ja voi hyvässä lykyssä katsella auringonnousua autiopaikalta samalla kun lipittää sitä ylihinnoiteltua kahviaan. On vaikeaa kuvailla, mikä tuosta hetkestä tekee niin upean. Jos nyt yrittäisin jotain kaivaa esiin siitä tunnemöykystä, niin siinä on intoa ja odotusta, ollaanhan sitä taas lähdössä uuteen seikkailuun, kohti tuntematonta. On myös antoisaa katsella muita ihmisiä ja höristää korviaan kuullakseen pätkän jostain keskustelusta (joojoo salakuuntelen anteeksi). Erilaisia ihmisiä, eri kieliä, eri syitä matkustamiselle ja niin monia eri määränpäitä. Lentomonitorien seuraaminen on kuin katsoisi suosikkiohjelmaansa televisiosta. Mihin muualle lähtee lentoja kuin omaan kohteeseen? Jääkö monikin matkustaja ruudulla näkyvään kaupunkiin vai jatkavatko he vielä kauemmas, jonnekin minne täältä ei ole suoraa yhteyttä?

Naposteltavaa Hong Kongin kentällä
Kuva © Mira

Turvatarkastuksen jälkeen ollaan ei-kenenkään-maalla. Ollaan saapumassa, lähdössä, jatkamassa matkaa. Näillä ihmisillä on tarinoita, haaveita, odotuksia. Vai ajattelenko minä vain suureellisesti? Oli miten oli, haluaisin hymyillä jokaiselle ja toivottaa mukavaa matkaa. Olenko se vain minä joka näkee ja kokee tämän kaiken niin isosti? Pysähtyy sen paljon puhutun kahvin äärelle tarkkailemaan.

Tämä upea otos on Aucklandin lentokentältä.

Olen viettänyt lentokentillä paljon aikaa. En ehkä kilpailukykyisen paljon, mutta enemmän kuin monet. Niihin liittyy muistoja, toiset ovat jääneet selkeämmin mieleen kuin toiset. Muistan miten lapsena oli tärkeää ostaa Fazerin sinistä tai muuta herkkua lentokentän tax-freestä. En oikein enää tiedä miksi, mutta jotenkin se oli silloin tärkeää. Ei niinkään itse herkun takia, se vain oli aikansa perinne. Jossain vaiheessa oli tavallista ostaa lehtikojusta jotain, mitä ei ehkä yleensä ostaisi. Jos vaikka oppisi jotain uutta. Kahviloissa olen juonut limsaa ja kaakaota, iän ja maun muuttuessa ne vaihtuivat kahviin, joskus ehkä jotain alkoholipitoista.

Myös Aucklandista. Upeita auringonnousuja tuli nähtyä
Uudessa-Seelannissa varsin paljon, mutta lähtöaamuna tuo oli
täysin omaa luokkaansa eikä kuva tee sille minkäänlaista oikeutta.

Ehkä kuitenkin parasta on vain katsella, miten lentokoneet nousevat taivaalle. Ne näkee kaukaakin, ei tarvitsisi mennä kentälle asti. Kuitenkin, kun kävelee tavallisena ilta kadulla ja seuraa lentokoneen reittiä on tunne rinnassa enimmäkseen haikeutta ja kaipausta. Kentällä nuo tunteet ovat taustalla, valta on kasvavalla innolla ja malttamattomuudella. Sitä tietää, että pian on minun vuoroni. Määränpäätä ei tarvitse arvailla, se lukee passin väliin huolellisesti suljetussa matkalipussa. Mutta ehkä joku toinen katsoo iltakävelyllään taivaalle, näkee juuri sen lentokoneen jonka matkustamossa istun ja miettii vuorostaan, mihinköhän tuo on matkalla?