Toiselle kierrokselle
Se hetki tulee vääjäämättä joka kerta. Koittaa se aika, jolloin hotellihuoneen jokainen nurkka kolutaan huolellisesti, luovutaan ylimääräisistä pakkausmateriaaleista ja suljetaan ovi huoneeseen, joka on viimeisten päivien aikana ajanut väliaikaiskodin virkaa. Seuraavaksi etsitään reitti lentokentälle, käydään läpi se sama ruljansi kuin aina ennenkin ja sitten... ollaan jälleen ei-kenenkään-maalla. Ei olla enää keskellä seikkailua, muttei vielä kotonakaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lentokone nousee kiitoradalta ja katson tunnistamattomaksi kutistuvaa kaupunkia, huomaan olevani surullinen. Se yllättää joka kerta, vaikka tiedän sen tulevan. Jotain on päättynyt. Kaiken intoilun, suunnittelun, jännittämisen, vouhotuksen ja hehkutuksen jälkeen se on menneisyyttä. Ja aina se tekee minut niin surulliseksi, että seuraavina päivinä tunnen oloni apaattiseksi. Kuitenkin kaikkein surullisin hetki on nousussa. Siinä todella ymmärtää, että jotain on jäämässä taakse, lipumassa sormien väl...