tuo outo maailma

Pitkä hiljainen jakso takana, mutta valitettavasti ei ole ollut mitään raportoitavaakaan reissurintamalta... Tuossa jokunen aika sitten kuitenkin varailtiin kaverin kanssa lennot New Yorkiin! Vähän päälle kolme viikkoa pitäisi vielä odotella, ennen kuin päästään matkaan ja jostain syystä jännittää ihan sikana! Ihan kuin en olisi koskaan ennen missään ulkomailla ollut... Toisaalta ehti tässä jo taukoa olla (mitenkäs mä taas onnistuin kuulostamaan joltain truureissaajaleijukkaalta...), joten mahdankohan enää osata edes toimia lentokentällä... No, toukokuun tokana päivänä se selviää! Iiiiiks, on uutta reissua jo odoteltukin. Hassua on, että tuolla jokunen merkintä takaperin taisin sanoa, että lähtisin toki mielelläni uudemman kerran New Yorkiin, mutta todennäköisesti vain muutamaksi päiväksi laajemman Jenkki -rundin yhteydessä... Taas nähtiin, ettei koskaan pitäisi sanoa mitään kun suunnitelmat sitten menevät ihan omien mieliensä mukaan. Toisaalta päiviä reissulle on aika runs...

Se hetki tulee vääjäämättä joka kerta. Koittaa se aika, jolloin hotellihuoneen jokainen nurkka kolutaan huolellisesti, luovutaan ylimääräisistä pakkausmateriaaleista ja suljetaan ovi huoneeseen, joka on viimeisten päivien aikana ajanut väliaikaiskodin virkaa. Seuraavaksi etsitään reitti lentokentälle, käydään läpi se sama ruljansi kuin aina ennenkin ja sitten... ollaan jälleen ei-kenenkään-maalla. Ei olla enää keskellä seikkailua, muttei vielä kotonakaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lentokone nousee kiitoradalta ja katson tunnistamattomaksi kutistuvaa kaupunkia, huomaan olevani surullinen. Se yllättää joka kerta, vaikka tiedän sen tulevan. Jotain on päättynyt. Kaiken intoilun, suunnittelun, jännittämisen, vouhotuksen ja hehkutuksen jälkeen se on menneisyyttä. Ja aina se tekee minut niin surulliseksi, että seuraavina päivinä tunnen oloni apaattiseksi. Kuitenkin kaikkein surullisin hetki on nousussa. Siinä todella ymmärtää, että jotain on jäämässä taakse, lipumassa sormien väl...