tuo outo maailma

Se hetki tulee vääjäämättä joka kerta. Koittaa se aika, jolloin hotellihuoneen jokainen nurkka kolutaan huolellisesti, luovutaan ylimääräisistä pakkausmateriaaleista ja suljetaan ovi huoneeseen, joka on viimeisten päivien aikana ajanut väliaikaiskodin virkaa. Seuraavaksi etsitään reitti lentokentälle, käydään läpi se sama ruljansi kuin aina ennenkin ja sitten... ollaan jälleen ei-kenenkään-maalla. Ei olla enää keskellä seikkailua, muttei vielä kotonakaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lentokone nousee kiitoradalta ja katson tunnistamattomaksi kutistuvaa kaupunkia, huomaan olevani surullinen. Se yllättää joka kerta, vaikka tiedän sen tulevan. Jotain on päättynyt. Kaiken intoilun, suunnittelun, jännittämisen, vouhotuksen ja hehkutuksen jälkeen se on menneisyyttä. Ja aina se tekee minut niin surulliseksi, että seuraavina päivinä tunnen oloni apaattiseksi. Kuitenkin kaikkein surullisin hetki on nousussa. Siinä todella ymmärtää, että jotain on jäämässä taakse, lipumassa sormien väl...

Olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni mahdollisuutta, että alkaisin kirjoittaa matkablogia. Olen kuitenkin epäröinyt miettiessäni olisiko minulla tarpeeksi mielenkiintoista kirjoitettavaa, koska en kuitenkaan ole niin onnellisessa asemassa, että olisin jatkuvasti tien päällä. Lopulta kuitenkin totesin, että hitot, eihän tässä tarvitse mihinkään säännöllisyyteen pyrkiä eikä jokaisen jutun todellakaan tarvitse käsitellä sitä, missä enemmän tai vähemmän eksoottisessa kohteessa sattuu milloinkin viipottamaan. Takataskuun on oikeastaan muutenkin kertynyt jutun juurta jo aika paljon käsittäen tulevaisuuden suunnitelmia, korkealentoisia unelmia, haaveita, mahdollisuuksia, ajatuksia sekä kaikenlaisia sattumuksia ja tarinoita menneiltä reissuilta. Pääsevätpähän kanssani säännöllisessä kanssakäymisessä olevat huokaisemaan helpotuksesta, kun voin vihdoin ulostaa matkustamista sivuavan puheripulin jonnekin muualle kun asiasta piittaamattoman niskaan. Istanbul, Turkki 2014 Miksi siis n...